Vuotavassa veneessä Atlantilla

Gastini Leo Lukjanov (vas.) ja minä ikuinen tupoakka suussa kuuntelemme veden sihinää alukseemme.
Piirrokset Marianna Lukjanov, kirjasta LOKI,
TwoStar-kilpapurjehdus yli Atlantin - Jaakko P. Mäkikylä, Marianna Lukjanov.

Suomen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen juttu suomalaisen purjeveneen haverista Atlantilla. Itse olin vuotavassa purjeveneessä samoilla vesillä 26 vuotta sitten osallistuessani TwoStar-purjehduskilpailuun. Kilpailussa purjehditaan kahden hengen miehistöllä Atlantin yli Englannista Yhdysvaltoihin tuulia ja merivirtoja vastaan. Reitti on huomattavasti rankempi sekä miehistölle että alukselle kuin normaalisti ylitykseen käytettävä eteläisempi reitti Kanarialta Karibialle.

Yksi asia ei ole muuttunut: veneen tehokkain pumppu on edelleen kuolemanpelkoinen mies ja ämpäri. Se toimii niin kauan kuin on tarvis. SK:n jutussa pojat ämpäröivät pari vuorokautta, kunnes apu tuli.

Heille kävi juuri se, mikä vuodon sattuessa on kaikkein pahinta: vettä ehtii tulla niin paljon, että vuotokohdan paikallistaminen ei onnistu. Ensimmäiseksi pitäisi saada vene niin tyhjäksi, että kuulee sihinästä tai sitten ihan näkee suihkun, mistä vesi tulee veneeseen. Jos paatti pysyi pari vuorokautta pinnalla, luulen, että tämä olisi ollut mahdollista.

Purimme venettä, sekä tavaroita että kalustoa,
jotta pääsimme käsiksi vuotokohtaan.

On myös mahdollista purkaa venettä ja tunnustella paljaalla kädellä pilssiä pitkin ja koittaa paikallistaa vuotokohta. Vuoto harvemmin menee itsestään kiinni, päin vastoin, mutta se on yleensä helppo tukkia, kun se löytyy. Veden paine ei ole kova runsaan metrin syvyydessä. Sukellusvene-elokuvissa tilanne kuvataan paljon dramaattisemmin.

Kun vettä on niin paljon, että sitä voi lapata ämpärillä ulos, tulee helposti tunne, että nyt vuoto on hidastunut. Veden pinta-ala on tässä vaiheessa jo sen verran iso, että pinnan nousua ei heittehtivässä veneessä huomaa. Me saimme vuotokohdan paikallistettua ja tukittua sen. Lisäksi teimme muutaman muun jutun, jolla estimme mahdollisen uuden repeämän veneen rungossa.

Meillä ei ollut välineitä soittaa ulkopuolista apua. Meillä oli VHF-puhelin, jolla olisimme voineet mahdollisesti saada yhteyden johonkin alukseen, jos sellainen olisi ollut lähellä. EBIRP -hätälähetin meillä oli myös, mutta sillä voi vain kerrtoa, että pulassa ollaan. Oletettavasti Epirbin olisimme laukaisseet vasta, kun kaikki muut keinot on kokeiltu. Suomeksi siinä vaiheessa, kun paatti on uponnnut ja oksennellaan pelastuslautassa.

Suomen Kuvalehden jutussa kuvailtiin havainnollisesti, kuinka vaarallista on kiivetä pelastavan rahtilaivan kylkeä ylös, kun oma paatti ja sen masto hakkaavat laivan kylkeen. Jos vielä lähtisin tuollaiselle avomeripurjehdukselle, ottaisin ilman muuta koskikypäräni mukaan. Se olisi tarpeen jos joutuisin kiipeämään avomeriolosuhteissa veneeni mastoon. Iskuihin voi varautua myös käärimällä pään suojaksi pyyheliiinan ja kiristämällä sen purjehdustakin hupulla paikoilleen.

Hieno artikkeli - en kadehdi poikia. Vanhan sanonnan mukaan: "Kun maalla tietäisivät, kuinka kipeksi merellä voi tulla." Vai miten se nyt meni.

            N A V I G A R E   N E C E S S E   E S T ,   V I V E R E   N O N   E S T   N E C E S S E .           

Nakukanoottikuva – alku

"Meloja-lehti on kajakistien äänenkannattaja." näin joku sanoi Avokanoottiyhdstyksen jäsenkokouksessa. Olin eri mieltä. Jos avokanoottimelojat eivät tarjoa juttuja Melojaan, ei niitä sinne kukaan muu tee.

Otin yhteyttä lehden silloiseen päätoimittajaan, Ilkka Pitkäseen ja tarjosin, että voisin tuottaa jokaiseen lehteen Nakukanoottikuvan. Yksi kuva ja kuvateksti eivät vie juurikaan tilaa lehdestä, mutta säännöllisesti ilmestyvänä se nostaisi avokanoottimelonnan tunnettuutta Melojan lukjoiden keskuudessa ja varmaan innostaisi muitakin avokanoottimelojia kirjoittamaan lehteen.

No, näinhän siinä kävi. Vuosien varrella Avokanoottiydistyksen jäsenet ovat avustaneet Meloja-lehteä ja useampikin kansi on ollut avokanoottipainotteinen.

Uudessa Melonta ja Soutu -liitossa avokanoottimelonta on yhtenä lajina muiden joukossa. Meloja-lehti on ollut oleellinen media avokanoottimelonnan uskottavuuden kasvattajana ja Nakukanottikuva myös.

Tuo ensimmäinen kuva on epäonnistuneelta Vaikkojoen retkeltä. Olin ystäväni Henry Brännaren kanssa myöhäisellä syysretkellä. Tavoiteemme oli tämän järven, Hietasen, jälkeen päästä Vaikkojoelle, jonka uskoin pysyvän sulana, vaikka talvi jo teki tuloaan. Ensimmäisenä yönä Hietanen meni jäähän. Kun rannassa kopautin melalla jäähän, halkesi järveen saaretsa rantaan ulottuva railo. Railoa pitkin pääsimme mantereelle. Vedimme kanotit lumista kanervikkoa pitkitn metsätien varteen. Henry otti autoni avaimet ja lähti hölkkäämään tietä autolle. Aikanaan vanha mersuni ilmestyi mutkan takaa ja pääsimme pois lyhyeltä, mutta kieltämättä unohtumattomalta retkeltä.

Tuohon aikaan, 2003, harrastin vielä purjehdusta, joten melonta oli aikaisen kevään ja myöhäisen syksyn laji. Tietysti tuli opeteltua retkeilyä ja varsinkin melontaa äärikeleissä. Siitä on jäänyt minulle jano meloa mahdollisimman pitkälle syksyyn tai jopa talveen ja samoin aloittaa kausi aikaisin keväällä.

Äärioloissa pitää tietysti olla huolellinen ja käyttää luotettavia varusteita. Palkintona on sitten retkiä, joilla ei ruuhka kiusaa. Erakko kun perinteisenä suomalaisena olen.

            N A V I G A R E   N E C E S S E   E S T ,   V I V E R E   N O N   E S T   N E C E S S E .           

Neito odottaa

"Ritari tulee valkoisella kanootilla
ja vie neidon linnaansa." 

Lämpöisenä kesäiltana iltalenkillä näen usein aurinkoisen niemen nokassa tytön tai nuoren naisen, joka istuu ja lukee. Tulee aina mieleen, että ele on toiveikas kutsu ritarin tulla valkoisella kanootilla ja viedä neito suuriin seikkailuihin. Joskus vielä menen ja kutsun.  

Kutsun neidon melontaretkelle, puen hänet pitkiin alushousuihin ja ruskovillaiseen pitkähihaiseen aluspaitaan. Sen päälle musta välikuivapuku ja suojaksi vielä tuulenpitävät goretex-housut ja -takki. Jalkaan neoprentossut, kutreille vahakyllästetty sydvest leukanarulla varmistettuna. Ja koko ihanuuden käärin vielä melontaliiveihin ja neopren-rukkasiin. 

Vien neitosen kesän kuivattamalle Vantaanjoelle ja annan hyttysten saada osansa tästä ihanuudesta. Neuvon puskapissan ja annan matkaan mukaan pätkän talouspaperia ja Savetin. Viritän tulet ja kaivan esiin makkarat ja pussikeiton. Jälkiruuaksi murukahvia ja pipari. 

Ensiretken jälkeen lupaan viedä hänet pitkälle retkelle erämaajoelle. Siellä neito kohtaa kanssani jylhän alkukantaisen luonnon hiljaisuuden, kyykkykakan ja suihkun kaipuun.  

Herään. Haaveet ja todellisuus harvoin kohtaavat. Melonnassa tuskin koskaan. Melojat ovat tunnollisia ja asiansa hoitavia miehiä ja naisia. Moni on lähtenyt harrastuksen pariin romanttisin odotuksin, mutta melonta opettaa ainoastaan melomaan. Sielut harvoin kohtaavat, yleensä melottu matka on siihen liian lyhyt. Alle elämän pituinen.

 

            N A V I G A R E   N E C E S S E   E S T ,   V I V E R E   N O N   E S T   N E C E S S E .           

Päätin olla kirjoittamatta blogiini vesilläolosta – perun.

Ei, en ole uimataidoton, mutta kun menen vesille,
en mene uimaan.

"Parasta strategiaa on olla hyvin vahva aina, ensinnäkin yleisesti ja sitten ratkaisukohdassa. Niinpä lukuunottamatta voimien luomiseen tarvittavaa ponnistelua, joka ei aina perustu sotapäällikön aloitteellisuuteen, strategiassa ei ole korkeampaa eikä yksinkertaisempaa lakia kuin tämä: voimat on pidettävä koossa"

Carl von Clausewitz – Sodankäynnistä – XI Voimien keskittäminen tilaan.

Opin soutamaan ja purjehtimaan
ennenkuin opin uimaan.

Meillä oli maalla pieni järvi ja tervattu soutuvene. Veneellä haettiin lampaille lehtikerppoja vastarannan suuresta lepikosta. Soudin menomatkan vastatuuleen ja palasin kerppokuorman kanssa tuulen mukana kotirantaan. Lapsi sai tehdä talon töitä, ei kukaan miettinyt, että mitä jos Jaakko putoaa veneestä. Maalla oli luontaista osata käyttää työkaluja niittokoneesta soutuveneeseen. Uimaan opin, kun piti suorittaa Kansanuintimerkki., 25 metriä koiraa. Seuraava kirjattu uinti tuli, kun melontaohjaajakoulutuksessa piti suorittaa 50 metrinen pelastusuinti kaveria hinaten. En usko, että kellun, siksi olen aina pelännyt vesillä.

            N A V I G A R E   N E C E S S E   E S T ,   V I V E R E   N O N   E S T   N E C E S S E .