lauantai 15. syyskuuta 2012

Vuotavassa veneessä Atlantilla

Gastini Leo Lukjanov (vas.) ja minä ikuinen tupoakka suussa kuuntelemme veden sihinää alukseemme.
Piirrokset Marianna Lukjanov, kirjasta LOKI,
TwoStar-kilpapurjehdus yli Atlantin - Jaakko P. Mäkikylä, Marianna Lukjanov.

Suomen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen juttu suomalaisen purjeveneen haverista Atlantilla. Itse olin vuotavassa purjeveneessä samoilla vesillä 26 vuotta sitten osallistuessani TwoStar-purjehduskilpailuun. Kilpailussa purjehditaan kahden hengen miehistöllä Atlantin yli Englannista Yhdysvaltoihin tuulia ja merivirtoja vastaan. Reitti on huomattavasti rankempi sekä miehistölle että alukselle kuin normaalisti ylitykseen käytettävä eteläisempi reitti Kanarialta Karibialle.
Yksi asia ei ole muuttunut: veneen tehokkain pumppu on edelleen kuolemanpelkoinen mies ja ämpäri. Se toimii niin kauan kuin on tarvis. SK:n jutussa pojat ämpäröivät pari vuorokautta, kunnes apu tuli.
Heille kävi juuri se, mikä vuodon sattuessa on kaikkein pahinta: vettä ehtii tulla niin paljon, että vuotokohdan paikallistaminen ei onnistu. Ensimmäiseksi pitäisi saada vene niin tyhjäksi, että kuulee sihinästä tai sitten ihan näkee suihkun, mistä vesi tulee veneeseen. Jos paatti pysyi pari vuorokautta pinnalla, luulen, että tämä olisi ollut mahdollista.
Purimme venettä, sekä tavaroita että kalustoa,
jotta pääsimme käsiksi vuotokohtaan.
On myös mahdollista purkaa venettä ja tunnustella paljaalla kädellä pilssiä pitkin ja koittaa paikallistaa vuotokohta. Vuoto harvemmin menee itsestään kiinni, päin vastoin, mutta se on yleensä helppo tukkia, kun se löytyy. Veden paine ei ole kova runsaan metrin syvyydessä. Sukellusvene-elokuvissa tilanne kuvataan paljon dramaattisemmin.
Kun vettä on niin paljon, että sitä voi lapata ämpärillä ulos, tulee helposti tunne, että nyt vuoto on hidastunut. Veden pinta-ala on tässä vaiheessa jo sen verran iso, että pinnan nousua ei heittehtivässä veneessä huomaa. Me saimme vuotokohdan paikallistettua ja tukittua sen. Lisäksi teimme muutaman muun jutun, jolla estimme mahdollisen uuden repeämän veneen rungossa.
Meillä ei ollut välineitä soittaa ulkopuolista apua. Meillä oli VHF-puhelin, jolla olisimme voineet mahdollisesti saada yhteyden johonkin alukseen, jos sellainen olisi ollut lähellä. EBIRP -hätälähetin meillä oli myös, mutta sillä voi vain kerrtoa, että pulassa ollaan. Oletettavasti Epirbin olisimme laukaisseet vasta, kun kaikki muut keinot on kokeiltu. Suomeksi siinä vaiheessa, kun paatti on uponnnut ja oksennellaan pelastuslautassa.
Suomen Kuvalehden jutussa kuvailtiin havainnollisesti, kuinka vaarallista on kiivetä pelastavan rahtilaivan kylkeä ylös, kun oma paatti ja sen masto hakkaavat laivan kylkeen. Jos vielä lähtisin tuollaiselle avomeripurjehdukselle, ottaisin ilman muuta koskikypäräni mukaan. Se olisi tarpeen jos joutuisin kiipeämään avomeriolosuhteissa veneeni mastoon. Iskuihin voi varautua myös käärimällä pään suojaksi pyyheliiinan ja kiristämällä sen purjehdustakin hupulla paikoilleen.
Hieno artikkeli - en kadehdi poikia. Vanhan sanonnan mukaan: "Kun maalla tietäisivät, kuinka kipeksi merellä voi tulla." Vai miten se nyt meni.
            N A V I G A R E   N E C E S S E   E S T ,   V I V E R E   N O N   E S T   N E C E S S E .           

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti